Work Text:
Pariisi on öisin täynnä vapautunutta soitantaa ja sodan murheet karistaneiden ihmisten puheensorinaa. Sen katulamput hehkuvat alati pehmeän romanttista hohdettaan Seinen pinnalle ja Louis näkee niiden sädekehissä kauneutta, jota ei ole vielä täysin onnistunut vangitsemaan mustavalkoisiin valokuviinsa. Sadekuuro ropisee peltikattoja vasten. Ilma on erilailla kostea kuin New Orleansissa, kylmempi ja usvaisempi. Louis seisoo parvekkeella ja katsoo, kuinka kadulla pariskunnat kipittävät nauraen punaisten markiisien alle sateensuojaan. Hän on kylläinen aiemman ulkoilunsa jäljiltä, mutta juoksuaskeleiden ääni vetää häntä silti puoleensa.
Armand livahtaa sisään heidän asuntoonsa pian sen jälkeen kun illan harjoitus teatterissa on päättynyt. Hän hymyilee pehmeästi, mutta hänen katseensa on väsynyt. Näyttelijöiden rivit rakoilevat päivä päivältä enemmän ja paine hänen harteillaan kasvaa Santiagon venyttäessä rajojaan. Louis tietää kuinka tuon painon saa riisuttua hetkeksi. Kuinka ahdistuneesta johtajasta tehdään riemuisa seuraaja. Hän toivottaa Armandin tervetulleeksi lämpimällä suudelmalla, puristaa tiukasti hänen niskastaan. Sitten hän painaa alas, alemmas. Armand vajoaa kuin unelma. Hän ei kysy mistä on kyse, ei pyydä hidastamaan. Taivuttaa vain niskaansa kohdatakseen Louis’n silmät.
“Et tullut taaskaan. Kaipasin sinua”, Armand sanoo ja kurtistaa hieman kulmiaan. “Tänään he-”
“Kaipasin suutasi”, Louis vastaa. “Pistä se käyttöön.”
Louis sulkee silmänsä Armandin painaessa huulensa hänen reisivaltimolleen. Armand ei pure, ei tietenkään. Polvillaan hän ei tee mitään mitä Louis ei ääneen pyydä. Ajatuksen täytyy silti muhia myös Armandin päässä, sillä Louis tuntee tylppää painetta ihoaan vasten, huulia vasten puskevat hampaat. Hän kohottaa hieman lantiotaan ja painaa kätensä kannustavasti kiharoihin. Hänen suonissaan kiertää tuoreesti nautittua verta. Syke kiihtyy hetkeksi, houkuttelee staccato-nuoteillaan. Vaan ei. Louis’n tekisi mieli huokaista pettymyksestä. Hän hillitsee itsensä ja nykäisee tummia hiuksia terävästi, kuulee kuinka Armand hengähtää ennen kuin seuraa hänen osoittamaansa reittiä.
“Kuinka suloista”, Lestat sanoo hänen korvansa juuresta. “Kuin katsoisi potkittua koiranpentua. Hän kuolaakin yhtä paljon.”
Mene pois, Louis ajattelee, muttei sano ääneen. Hän ei uskalla avata silmiään. Hän tietää hyvin kauhun ja kauneuden, jonka näkisi.
Armand suutelee hänen kullinsa päätä, pitää hampaansa aina niin varovaisesti huultensa takana. Jos hän vain... Sormet kiertyvät varren ympärille, vetävät esinahan pois lipovan kielen tieltä. Louis sihahtaa.
“C'est bien”, Lestat mumisee. “Muistan tuon tempun. Pidin siitä. Mitä vain että hän ei puhuisi, tiedäthän. Kyllä hän jotain oppi niistä syntisistä alkuvuosistaan.”
Painu vittuun, Louis muotoilee huulillaan.
“Ah, mutta se on niin nähty. Mieluummin suuntaisin jonnekin pidemmälle. Ainakin sentin taikka kaksi”, Lestat sanoo naurua äänessään.
Louis toivoo, todella toivoo, että hänen ajatuksensa pysyvät hänen ominaan ja seinät hänen mielensä ympärillä pystyssä. Hän silittää Armandin silkkisiä hiuksia ja yrittää juurruttaa itsensä tähän hetkeen. Siitä huolimatta hänen niskaansa kutittaa näkymätön hengitys. Hän vavahtaa. Armand tulkitsee sen mielihyvänä ja Louis tuntee hänen imevän kovempaa. Nokkela kieli jatkaa terävää lipomistaan.
“Mon ange”, Lestat hymisee ja hänen kämmenensä laskeutuvat Louisin lanteille, sinne minne Armandin sormet eivät ilman lupaa uskaltaudu. “Katso nyt. Hän on niin innokas miellyttämään. Luuletko, että hän tietää ettei hän riitä? Että tulet kovempaa kun panen sinua arkussasi päivisin?”
Louis puree alahuultaan niin kovaa, että on ihme etteivät hänen hampaansa lävistä sitä. Hän avaa silmänsä, suuntaa katseensa tiukasti Armandiin, vain armaaseen Armandiin.
“Nouse ylös”, hän murahtaa ja Armand nousee vaivautumatta edes pyyhkimään suutaan. Hän alistuu niin kauniisti ja jokin läikähtää Louis’n sisällä. Rakkaus, se sen täytyy olla. Mikään muu ei riitä.
Louis vetää Armandin kiinni itseensä, suutelee tätä vimmalla. Hän tahtoo kadottaa itsensä ja löytää puuttuvat palasensa Armandin virheettömän ihon alta. Hän haluaa maistaa verta ne esiin kaivaessaan.
Hän vetää heidät sohvalle ja kietoo toisen jalkansa Armandin hoikan vyötärön ympäri. Armand sivelee hänen rintakehäänsä, painaa lantionsa hänen omaansa vasten. Hetken he hinkkaavat toisiaan vasten kuin pahaiset pojankoltiaiset. Välillä Armand saa hänet tuntemaan olonsa kovin nuoreksi ja kärsimättömäksi. Eläväksi.
Louis siirtää suudelmansa Armandin kaulalle, huohottaa sitä vasten tuntiessaan tämän pulssin takovan huultensa alla. Hän tietää miltä Armand maistuu, tietää myös että vielä ei ole oikea aika purra tätä. Vasta sitten kun nautinto on korkeimmillaan. Houkutus on silti suuri ja hän nirhaisee Armandin aataminomenaa, tarpeeksi saadakseen heidät molemmat värähtämään. Sitten Louis työntää hänet kauemmaksi.
“Riisuudu. Valmistele itsesi”, Louis käskee ja avaa sepaluksensa. “Haluan, että olet tarpeeksi märkä kun panen sinua.”
“Kyllä maître”, Armand sanoo ja katsoo häntä mustien ripsiensä alta. Hänen katseensa hohtaa meripihkaa ja hänen hiuksensa valuvat otsalle viekoittelevasti hänen kallistaessaan päätään. Sen nähdessään on helppoa ymmärtää miksi hän oli inspiroinut entisaikojen taiteilijoita. Armand avaa paitansa napit vakain käsin ja laskostaa prässätyt housunsa sohvan selkänojalle kiireettä. Hän kaivaa niiden taskusta pienen tumman pullon, joka tuoksuu myskiltä. Armand kaartaa selkänsä, nojaa toisella kädellään sohvatyynyyn ja painaa kostutetut sormet sisäänsä. Hän ei päästä ääntäkään, mutta hänen silmänsä painuvat hetkellisesti kiinni ja hänen ripsensä väräjävät vasten poskipäitä. Louis seuraa, kuinka hänen kätensä liikkuu syntisen hitaasti hänen jalkojensa välissä ja painaa oman kämmenensä kaluaan vasten. Hänen tekisi mieli napata kameransa esiin ja ikuistaa hetki.
Lestat kävelee Armandin taakse ja kuljettaa arvostelevaa katsettaan tämän selkää pitkin. “Rutiininomaista”, hän mutisee. “Teettekö sitä koskaan toisin päin? Saisiko hän edes sitä ylös ilman jotain jäykkää perseessään sen tavallisen rautakangen tilalla?”
Louis kurtistaa kulmiaan ja yrittää räpytellä Lestatin pois näkökentästään. Armandin siluetti hämärtyy, mutta Lestatin kultaiset hiukset hohtavat edelleen hänen tumman hahmonsa vieressä. Lestat virnistää. Hän kallistaa päätään ja työntää kielensä ulos. Nuolaisee Armandin kaulan ääriviivoja likaisesti.
Louis sävähtää ja paljastaa hampaansa. Taistelee sitten saadakseen kontrollinsa takaisin. “Riittää”, hän sihahtaa.
Armand pysäyttää kätensä, vaikka tuskin onkaan vielä tarpeeksi valmistautunut. Lestat naksauttaa kieltään paheksuvasti.
“Käänny ympäri.”
“Mitä, ei hellää katsekontaktia rakastavaisten välillä tänä iltana? Tänäkään iltana?” Lestat kysyy ivallisesti ja asettuu istumaan lattialle heidän viereensä.
Louis katsoo häntä, ei vain voi olla katsomatta. Hänellä on päällään vain silkkinen burgundin sävyinen aamutakki, löyhästi sidottu ja säädyttömän lyhyt. Hänen hiuksensa ovat auki ja hän nojaa taakse kyynärpäihinsä rennosti. Louis tietää, ettei Lestat voi olla siinä. Hän ei halua, että Lestat on läsnä. Hän ei voi olla katsomatta. Lestatin suupieli nytkähtää. Louis tahtoisi purra hänen vaaleanpunaisia huuliaan kunnes ne kostuisivat tummiksi verestä. Hän tahtoisi nähdä Lestatin aaveen katoavan lopullisesti.
Armand aistii hänen huomionsa herpaantuneen. Louis tietää sen tämän hartioiden kireästä asennosta, tämän jännittyneistä selkälihaksista. Eikä hän voi sanoa mitään. Hän on odottanut hetken liian kauan kosketuksensa kanssa.
“Luulin, että aiot tulla sisääni”, Armand huomauttaa petollisen leppeästi. “Muutitko mieltäsi? Teinkö jotain väärin maître?”
Lestat kohottaa toista kulmaansa kysyvästi. No, tekikö hän? Muuta kuin oli olemassa.
“Ei kulta”, Louis sanoo liikkuessaan lähemmäs. Hän painaa suudelman Armandin kapeaan niskaan. “Jäin vain ihailemaan työsi jälkeä.”
“...Aivan.”
“Oletko valmis?”
“Oui”, Armand hengähtää.
Louis läimäyttää tämän pakaraa. “Englanniksi”, hän komentaa. Hän ei halua puhua ranskaa sängyssä. Se muistuttaa häntä liikaa menneistä.
“Kyllä.”
Louis arvelee sen olevan vain osin totta. Hän sallii silti itselleen vain pari liukasta vetoa kädellään kalunsa ympärille ennen kuin työntyy Armandin sisään. Armand on tiukka ja hänen selkänsä vavahtelee hänen yrittäessään rentoutua nopeammin kuin hänen kehonsa haluaisi. Louis ei hidasta. Hän keskittyy vatsansa pohjassa kytevään nautintoon ja Armandin selän syntisen pehmeään notkoon.
Kylmä kosketus laskeutuu hänen takalistolleen, raottaa paljaat pakarat. Louis ynähtää. Hän kaivaa kyntensä Armandin lonkkaluihin ja haistaa tämän veren sen noustessa ohuen ihon läpi. Rautaa ja appelsiininkukkia. Louis hieroo kasvojaan Armandin niskaan samalla kun yksi sormi tunkeutuu hänen sisäänsä. Se suuntaa tiensä suoraan hermonippuun, jonka koskettaminen saa hänet vapisemaan.
“Huora”, Lestat syyttää lähes hellästi. “Olet palleja myöten hänessä ja siitä huolimatta tarvitset tätä. Tarvitset minua.”
“Joo”, Louis myöntää. “Joo, vittu juuri noin.”
Armand kaartaa selkäänsä vielä pidemmälle, kohtaa hänen työntönsä vaikka niiden täytyy yhä kirvellä.
Lestat lisää toisen sormen ja tekee itselleen tilaa hitaasti, kiduttavan hitaasti. Louis tuntee poltteen ja venytyksen ja pakottaa itsensä hidastamaan työntöjään. Lestatin rintakehä painuu vasten hänen selkäänsä ja hänen allaan Armand on alkanut päästää pieniä, lähes kärsiviä huokauksia.
“Täydellistä”, Louis hengähtää.
Armand työntää hänen päähänsä oman mielihyvänsä aaltoja ja Louis antautuu niiden vietäväksi. Hän antaa itsestään takaisin vain häivähdyksen, juuri tarpeeksi tyydyttääkseen. Enempään hänestä ei ole. Joinain öinä hän tuntee siitä katkeraa syyllisyyttä.
“Tahdotko tulla?” Lestat kysyy ja napauttaa lanteitaan vasten hänen omiaan. Työnnön voima kulkee hänen lävitseen aina Armandiin saakka, joka puristaa kovempaa sohvasta.
Louis nyökkää, hädin tuskin huomattavasti. Mitä Armand ei tiedä, se ei häntä satuta.
“Sääli. Kuvittelin, että harrastaisit enemmän itsekuria. Pyhä Louis, sinun täytyy rukoilla lupaani. Anteeksiantoani.”
Louis haukkoo henkeään. “Armand”, hän sanoo anoen.
“Se ei ole minun nimeni”, Lestat sanoo. “Haluan kuulla sen. Haluan, että hän tietää.”
“En pysty”, Louis vastaa täristen. Hänen silmiään polttelee.
“Käytä minua, maître”, Armand kannustaa ja painaa takapuoltaan aina vain lähemmäs hänen lantiotaan. “Olen sinun.”
“Olet minun”, Lestat sihisee Louis’n takana. “Siitä päivästä asti kun ensi kertaa näin sinut, Louis. Siihen päivään asti kun muutut tuhkaksi. Toujours. Sano se.”
“Kyllä”, Louis sanoo. “Kyllä!”
Hän panee Armandia niin, että sohva natisee uhkaavasti heidän allaan. Hänen toinen kätensä vetää naarmuja samettiin, toinen puristaa Armandia kuin hän olisi värjyvä unikuva ja vaarassa kadota. Kaiken aikaa hän tuntee Lestatin. Ympärillään, ihollaan, sisällään. Toujours, toujours, toujours.
Hänen on vaikea pitää rytmiään yllä. Lestatin työnnöt ohjaavat tahtia, hänen otteensa ajaa Louis’a kohti vääjäämätöntä loppua. Armand on hänen allaan myöntyväinen, taipuisa kuin pajunoksa. Louis kuulee hänen verensä sykkeen kuin symbaalien kuminan. Sen kaiku värisee hänen sisällään.
“Rakastan sinua”, Louis voihkaisee, eikä tiedä enää kenelle puhuu.
“Elämäni rakkaus”, Armand vastaa ja kääntää päätään suudellakseen häntä.
“L'amour de ma vie”, kuiskaa Lestat. “Tule.”
Kyynel valuu pitkin Louis'n poskea hänen lauetessaan. Hänen hartiansa vavahtelevat ja kun hän pitää silmänsä kiinni, hän näkee luomillaan juuri sen mitä haluaa. Lämmin veri sykkii Armandin sisälle, ja ohikiitäväksi hetkeksi Louis antaa hänen tuntea myös rakkautensa ja rikkinäisyytensä. Sitten hän upottaa hampaansa Armandin kaulaan.
Armandin veri on vanhaa ja sen maku on monivivahteinen. Siinä on auringon hyväilemiä sitruksia, paahteisia mausteita, lämmintä metallia ja kaiken alta läpitunkevaa voimaa. Valtaa. Louis’n vielä orgasmin sumentamassa päässä heittää mielihyvästä. Hän syleilee Armandia tiukasti läpi tämän oman huipun.
Lestatin paino hänen selkämyksessään hiipuu hetki hetkeltä. Louis ei pääse maistamaan hänen tuttua vertaan, mutta hänen vyötärönsä ympärillä olevat kädet ovat siitä kosteat. Pianonsoittajan sormet ovat täynnä hurmetta. Louis'n vatsassa vääntää. Hän vetää hampaansa irti Armandin suonista ja yrittää kääntää päänsä katsoakseen Lestatia.
Armand estää hänen aikeensa vetämällä hänet veriseen suudelmaan.
“À bientôt mon cher”, Lestat mumisee hänen korvaansa. Nähdään. Ote hänen ympärillään herkeää. Louis hautaa kasvonsa Armandin kaulaan ja vannoo tämän olleen viimeinen kerta.
“Shh”, Armand hymisee ja Louis vajoaa syvemmälle hänen syleilyynsä, juo sisään hänen tuoksuaan kuin absinttia. Hellät kädet silittävät hänen paljasta ihoaan ja pyyhkivät hiljalleen pois Lestatin läsnäolon.
“Nuku vain, rakkaani”, Armand sanoo painaessaan huulensa hänen hiuksiinsa. “Minä en jätä sinua.”
Louis'n olo on raskas ja raukea. Hän kietoo käsivartensa Armandin kaulan ympärille ja sallii tämän siirtää hänet arkkuunsa kuin lapsen vuoteeseen. Armand katsoo häntä pehmeillä, äärettömillä silmillään. Ne muistuttavat häntä Seinen öisistä vesistä. Niiden peilityyneen pintaan on helppoa hukkua.
“Lepää vain.”
Louis antautuu päähänsä hiipivälle unelle.